Mä sit seurasin Tanzaa Tansaniaan jokusen viikon viiveellä ja löysin tieni samaisen tytön perässä myös Kilimanjarolle. Mä kiikuin vuoren kauneimmaksi reitiksi kutsuttua Machamea pitkin, mikä olikin maisemien kannalta kiva valinta. Tosin ens kerralla jos mä valitsen jotain perustuen estetiikkaan ja ei-kaupallisuuteen, niin saa ravistella ja lujaa. No eipä siinä, reissu oli kuitenkin onnistunut, 6 päivää kiipeilyä. Mun piti alunperin kiivetä neljän espanjalaisen juipin kanssa, mut tulin kipeeksi ja jouduin siirtään kiikuntoja muutamalla päivällä ja päädyin reissuun yksin. Tai no yksin ja yksin, mun mukana oli kolme kantajaa, kokki ja opas. Kyllä mua nauratti, kun näin nämä tyypit eka päivänä. Tarvii viisi tansanialaista saatteleen yksi mzungu eli valkoihoinen tyttö vuorelle. Josephat, Joachim, Harodi, Theo ja Focas olivat lepposta seuraa ja sit oli ne sata muuta ihmistä, jotka kiipesi vuorelle omissa ryhmissään. Eipä ollu yksinäistä. Reissuun valmistautuminen jäi multa kokonaan välistä, kun Dar es Salaamissa ei oo mitenkään liikaa urheilumahdollisuuksia ja toisaalta on niin kuuma, että ajatuskin moisesta on aika paljon. Eli reilu puoltoista kuukautta lepoa ennen kiipeilyä oli mulle ihan toimiva ratkaisu.
First day
Joka päivä oli nousua 4-8 tuntiin, vauhti oli erittäin pole pole eli hitaasti, eipä ollu kiire. Yöt nukuttiin teltassa. Mä nukuin isossa teltassa yksin ja mun viisi matkakaveria oli ahtauteena kaikki samaan telttaan. Ei oo aina reilua. Eka päivänä oli tosi lämmin ilma ja käveltiin kunnon polkua pitkin 3000 metriin, kasvusto näytti lähinnä viidakolta. Siellä oltiin eka yö. Mun makuualusta oli semmonen hylätty puolikas jumppamatto ku oma jäi kotiin ja aamulla oli lonkka ihan rikki.
Kilimanjaro from the first camp site.
Kakkospäivä oli suht jyrkkää nousua ja mä kirosin mun lonkkaa joka askeleella. Aamun auringonpaisteen jälkeen alkoi sataa tihkusadetta, joka kesti koko päivän. Liukkailla kivillä oli ihan kiva kammeta itteensä ylös. No tämä päivä oli ainoastaan 4 tuntia kävelyä ja yö oli about 3900 metrissä.
Porters
Kolmas päivä oli akklimatisaatio päivä, eli noustiin 4700 metriin Lava Towerille ja yöksi palattiin 3900 metriin. Yritettiin totuttautua siihen ohenevaan ilmaan. Tämä päivä alkoi myös auringon paisteella, mut mitä korkeemmalle päästiin, niin ilma muuttui sellaseksi tihkusateeksi jälleen, semmoista kai se on kun kävelee keskellä pilviä. Mulla oli ollu lievästi pää kipee edelliset päivät, mutta nyt sit 4700 metrissä tuntui oikeesti, että pää hajoaa palasiksi. Piti tulla juoksua alas, koko matka oli suht jyrkkää ja liukkaahkoa sora/kivipolkua, mut eipä se paljon hidastanut. Eikä haitannut jatkvuasti yltyvä sade. Gorekamppeet oli repussa, mut oli sen verran kiire, että ihan sama se niillekin. Ehdin sit 3900 metriin Barranco leiriin ihan ekana. Seuraava yö oli varmasti hämärimpiä öitä ikinä, mä en saanu nukuttua kun about tunnin ja muut muistikuvat on suhteellisen sekavia. Muistan tosin käyneeni yöllä ulkona pissalla ja en meinannu enää löytää takasin telttaan, joopa joo. Ennen kun lähdin kiipeileen, tapasin sattumalta Moshissa pari mukavaa suomalaista jamppaa, jotka oli juuri tulleet alas Kililtä. Niiden ansiosta ostin muutaman Diamoxin mukaan, ne auttaa jos tulee korkeenpaikan sairaus ja kyllä ne muakin auttoi kyseisenä yönä. Aamulla oli ihan jees olo, paitsi oksetti. Ja matka jatkui, vaikka yöllä olin varma, että ei tästä tuu mitään.
The way to Lava Tower
Neljäs päivä alkoi sit niin jyrkällä nousulla, etten tienny semmosia olevankaan Kilille noustessa. Mä olin suht kauhuissani, kun sellaselta kinttupolulta oli pudotusta alas ties kuinka monta kymmentä metriä ja kiipeilyyn joutui käyttää käsiäkin. Törmäsin etelä-afrikkalaiseen seurueeseen, josta sattuman kautta löysin varmaan vuoren ainoan suomalaisen mun lisäksi. Höpötin sille jotain suomeksi koko jyrkän nousun ajan, enkä muista puoliakaan. Kiva tyyppi se tosin oli. Loppupäivä oli sit ihan suhteellisen tasaista kävelyä verrattuna tuohon pätkään ja yöksi noustiin 4700 metriin Barafu leiriin. Siellä yö jäi lyhyeksi, kun kello 23 oli herätys ja puolelta öin oli lähtö viimeiselle pätkälle huipulle. Mä en ehtiny nukkua kuin ehkä tunnin taas, tässä vaiheessa olin saanu mun oppaalta kuitenkin lainaan jo paremman retkipatjan, kun ne näki, että nukun sillä onnettomalla jumppapatjalla, josta vesikin tuli kivasti läpi.
Barranco Camp - Barafu Hut
Vikaa nousua varten sai pukea ihan kaikki vaatteet päälle mitä mukana oli. Mulla oli normikerrosten päällä pari fleeceä ja pari kuoritakkia ja pari pipoa. Ja paleli sitten ihan hulluna suurimman osan matkasta ja väsytti niin, että meinasin käytännössä nukahtaa kävellessä. Oli pilkkopimeetä ja otslamppu vain valona, sit oli uneton yö takana ja ilmaakaan ei enää ollut liikaa. Koko matka oli tasaisen jyrkkää nousua sellaista sorarinnettä. Mä olin käsittänyt, että jossain vaiheessa tulee tasainen pätkä ja kattelin sitä huippua ja se näytti olevan ihan kohta siinä. Kolmen tunnin päästä sit annoin olla ja lakkasin vilkuilemasta ylös. Eikä sitä tasaista pätkää sit ollu olemassakaan. Tauot oli aina muutaman minuutin, kauempaa ei tohtinut istua. Nousua Stella Pointille oli yhteensä kuusi tuntia. Siellä oli teetauko ja sit vielä vajaa tunti Uhuru Peakille 5895 metriin. Sieltä sit sai kattoa auringonnousua kuuden aikaan aamulla.
Uhuru Peak 5895 meters
Sitten laskeuduttiin yöksi 3000 metriin nukkumaan vika yö. Mun polvet oli ihan rikki ja mä käytin vajaan neljän tunnin laskeutumiseen yli 6 tuntia. Siinä meni eläkeläisetkin ohi ja olin vikana leirissä. Ihan käsittämätöntä, että sattukin niin paljon. Ilman niitä vuorikeppejä millä kiivetään mut ois saanu varmaan kantaa alas, niillä linkkasin menemään. Mun opas Josephat sanoi, että sen kahdeksan vuotisen opasuran aikana, oli toinen kerta kun se näkee jonkun ontuvan samoin kun minä. No mä olin vannottanut jo aiemmin, että se kantaa mut alas, jos mulla ei jalat kanna. No kyllä mä itse sit alas pääsin. Yksi niistä eteläafrikan tyypeistä sai sen verran pahan keuhkoödeeman, että sen piti tulla alas melko nopeeta ja joku toinen kärrättiin paareilla. Loput voivat ilmeisesti suhteellisen hyvin kaikki.
Sunrise on Mawenzi
Oli ihan mahtava reissu ja mä sain mun sertifikaatin, että oon käyny huipulla. Annoin mun kantajille, oppaalle ja kokille kaikki mun rahat reissun päätteeksi ja ne oli ihan ilosia. Ne oli kyllä ansainnut tippinsä, mielettömiä määriä mitä ne roudaa tuonne ylös, 25kg on nykyään kuitenkin maksimi määrä mitä ne saa kantaa. Ruoka oli todella hyvää joka päivä, aamulla puuroa ja päivälliset alkupalojen kanssa. Jep jep.
Sit mun kamera on ollut aika epäkunnossa viime aikoina, joten kuvat on mitä on. Ja toisaalta huipulla oli niin kylmä tuuli, että piti pakottaa ittensä ottaan ne pari kuvaa, jotka oli ihan mustia sit lopulta. Eipä voi mitään. No tässä mun avautumiset Afrikasta. Asante sana.
Cirsi
Kuva Tosin ei ole itse suorituksesta vaan napattu Erkin video pätkältä aikasemmalta yrkkäyskerralta.
